Kalalokki

Kalalokki
Uhanalaisuusluokitus

Elinvoimainen [1]

Elinvoimainen

Suomessa:

Elinvoimainen [2]

Tieteellinen luokittelu
Domeeni: Aitotumaiset Eucarya
Kunta: Eläinkunta Animalia
Pääjakso: Selkäjänteiset Chordata
Alajakso: Selkärankaiset Vertebrata
Luokka: Linnut Aves
Lahko: Rantalinnut Charadriiformes
Heimo: Lokit Laridae
Suku: Lokit Larus
Laji: canus
Kaksiosainen nimi

Larus canus
Linnaeus, 1758

Alalajit
  • L. c. brachyrhynchus
  • L. c. canus
Katso myös

  Kalalokki Wikispeciesissä
  Kalalokki Commonsissa

Infobox OKNimi-testi OKIUCN-testi OK

Kalalokki (Larus canus) on keskikokoinen, Euraasian pohjoisosissa yleisenä esiintyvä lokkilaji.

Koko ja ulkonäkö

Kalalokilla on vaalean siniharmaa selkäpuoli, valkea vatsapuoli ja pää sekä mustat siivenkärjet, joiden kärjessä on valkoiset laikut. Sillä on kellanvihreät jalat ja keltainen nokka. Talvipuvussa pää ja kaula ovat harmaankirjavat. Yksivuotias kalalokki on ruskeankirjava. Kaksivuotias alkaa jo muistuttaa aikuista, mutta siipien kärjissä on enemmän mustaa, koivet ovat harmahtavat, ja nokassa on musta rengas. Silmien ja nokan ulkonäkö erottavat kalalokin harmaalokista.[3] Kalalokin pituus on 42 cm ja siipien kärkiväli 120 cm. Ääni pilkallinen ”kiäh kiäh kiäh”. Soidinkaklatus on meren tunnusomaisimpia ääniä: kimeä ”kaija-kaija-kaija...”. Varoitusääni haukkuva, kimeä ”kja, kja, kja”.

Rengastettaessa jalkaan laitetaan nykyään rengas, jonka koko Suomessa ilmaistaan kirjainkoodilla CT. Vanhin suomalainen rengastettu kalalokki on ollut vähintään 32 vuotta, seitsemän kuukautta ja 20 päivää vanha.[4] Euroopan vanhin on ollut tanskalainen 33 vuoden ja kahdeksan kuukauden ikäinen kalalokki.[5]

Kalalokin harmaa selkä.
Kalalokin muna.

Levinneisyys

Kalalokki pesii isossa osassa Eurooppaa sekä Pohjois- ja Itä-Aasiassa ja Pohjois-Amerikan länsi- ja luoteisosissa.[1] Suomalaiset linnut muuttavat talveksi Länsi-Eurooppaan. Pieni osa talvehtii Suomen rannikoilla.[6] Loppusyksyllä ja talvella tapahtuva selvä muutto lounaaseen on Jäämeren ja Vienanmeren pesimäkantaa.

Suomessa pesii noin 80 000 paria, joista noin 55 000 saaristossa. Suomen kalalokkikanta on vahvistunut 1900-luvun puolivälistä lähtien, jolloin sen vainoaminen alkoi vähentyä.[7] Maailman populaation kooksi arvioidaan 2,5–3,7 miljoonaa yksilöä ja Euroopan 1,0–1,3 miljoonaa paria eli 1,9–2,6 miljoonaa aikuista yksilöä, joista kaksi kolmasosaa Venäjällä.[8][9] Suomen pesimäkannaksi on arvioitu 57 000 – 87 000 paria, Ruotsin 71 000 – 132 000 paria, Norjan 90 000 – 125 000 paria ja Viron 7 000 – 10 000 paria.[10]

Elinympäristö

Kalalokki pesii koko Suomessa. Pääosa kannasta pesii merialueilla, mutta lajia esiintyy pesivänä myös sisävesillä sekä kaupunkien katoilla ja puistoissa.[7] Kalalokki kuitenkin karttaa reheviä vesistöjä, eikä se viihdy hyvin myöskään kaatopaikoilla.[6]

Lisääntyminen

Kalalokki pesii alkukesästä kareilla, luodoilla ja kaupungeissa talojen katoilla, joskus myös naurulokkiyhdyskunnissa. Pesä on yleensä avoimesti kalliolla tai ruohikossa, joskus merimerkissä tai puussa, erityisesti männyn oksalla. Pesä on rakennettu kuivista heinistä ja oksista ja on hieman pienempi kuin selkälokin pesä. Munia on yleensä kolme, joskus kaksi. Muninta alkaa Etelä-Suomessa äitienpäivän tienoissa. Haudonta kestää 23–28 päivää; kumpikin emo hautoo. Poikaset oppivat lentämään viiden viikon iässä. Pesinnän päätyttyä saaristo tyhjenee huomaamattomasti kalalokeista. Nuoret linnut ovat ruskeankirjavia ja melko helppo erottaa muista lokeista. Ensimmäisen talvensa aikana ne saavat harmaat selkähöyhenet ja päänseutu muuttuu aikuisen kaltaiseksi. Kolmivuotiaina ne ovat aikuispuvussa.

Ravinto

Pienen kalan veden pinnan tuntumasta napannut kalalokki.

Kalalokki on kaikkiruokainen ja syö kaloja, hyönteisiä, nilviäisiä, äyriäisiä, matoja, pieniä jyrsijöitä, merisiilejä, muiden lintujen poikasia, marjoja, viljaa, haaskoja ja jätteitä.[11]

Lähteet

  1. ↑ a b BirdLife International: Larus canus IUCN Red List of Threatened Species. Version 2013.2. 2012. International Union for Conservation of Nature, IUCN, Iucnredlist.org. Viitattu 30.5.2014. (englanniksi)
  2. ↑ Jari Valkama: Kalalokki – Larus canus Suomen Lajitietokeskus. 2019. Viitattu 23.3.2022.
  3. ↑ Lasse J. Laine: Suomen Luonto-opas, s. 186. WSOY, 2000.
  4. ↑ Lintujen ikäennätykset Luomus. 28.5.2019. Viitattu 19.7.2020.
  5. ↑ EURING Longevity list (englanniksi)
  6. ↑ a b Laine, Lasse J.: Suomalainen Lintuopas, s. 168. WSOY, 2009. ISBN 978-951-0-26894-0.
  7. ↑ a b Suomen 3. lintuatlaksen (2006–2010) tulokset (pdf) cdn.laji.fi. Viitattu 30.1.2024.
  8. ↑ Mew Gull, Larus canus The IUCN Red List of Threatened Species. Version 2023-1. 2017. International Union for Conservation of Nature and Natural Resources. ”The global population is estimated to number c.2,500,000 – 3,700,000 individuals (Wetlands International 2015).” Viitattu 30.1.2024. (englanniksi)
  9. ↑ Mew Gull, Larus canus The IUCN Red List of Threatened Species. Version 2023-1. 2017. International Union for Conservation of Nature and Natural Resources. ”The European population is estimated at 964,000-1,300,000 pairs, which equates to 1,920,000-2,600,000 mature individuals. The population in the EU28 is estimated at 221,000-318,000 pairs, which equates to 442,000-636,000 mature individuals.” Viitattu 30.1.2024. (englanniksi)
  10. ↑ Larus canus (Mew Gull) (pdf) The IUCN Red List of Threatened Species. Supplementary information. International Union for Conservation of Nature and Natural Resources & BirdLife International. Viitattu 11.6.2024. (englanniksi)
  11. ↑ Mew Gull Audubon. 13.11.2014. Viitattu 2.4.2021. (englanniksi)

Aiheesta muualla

  • Kalalokki Lintukuva-verkkopalvelussa
  • Lokki LIVE Turun ammattikorkeakoulun, the FIRMA suoratoisto kalalokin pesimisestä.
  • LuontoPortti: Kalalokki (Larus canus)
  • ITIS: Larus canus (englanniksi)
  • Bergman, Göran 1986: Feeding habitats, accommodation to man, breeding success and aspects of coloniality in the Common Gull Larus canus.-Ornis Fennica 63:65-78.
  • Götmark, F & Andersson, M. 1984: Colonial breeding reduces nest predation in the Common Gull Larus canus. - Anim. Behav. 32:485-492.
  • Haartman, Lars von 1980: Nest sites of the Common Gull Larus canus in relation to ice age geology and other factors. - Ornis Fennica 57:11-16.
Taksonitunnisteet